AOWD-kurssi, osa 5, ”hylkysukellus” Eggolla, 30.7.2006

AOWD-kurssin viimeinen sukellus oli se josta oikeasti jäi pitkäksi aikaa kammo syviä ja pimeitä sukelluksia kohtaan. Parisen tuntia Eiralta lähdön jälkeen tulimme veneellä iltapäivällä Eggon hylylle. Jälkikäteen kohteen tietoja enemmän tutkineena ja enemmän sukeltamisesta ymmärtävänä pidän Eggon isona riskinä sitä että se on aivan vilkkaasti liikennöidyn laivaväylän alla. Isot muskeliveneet painavat siitä hylyn päältä hanat tiskissä ohi, joten väärästä kohtaa pintautuva sukeltaja muuttuu melko suurella varmuudella jauhelihaksi. Silloin oli kaunis kesäsunnuntai ja veneliikennettä sillä väylällä kuin Helsingin keskustassa ruuhka-aikaan.

Eggolle sitten teimme kurssin viimeisen sukelluksen, joka on kirjattu ”hylkysukellukseksi”. Oikeammin se oli yhdistetty syvä+yö+sunnistussukellus ynnä muuta. Tästä sukelluksesta opin kerralla ja kantapään kautta erittäin monia asioita, joita ei voi oppia mistään kirjasta, tosin yhtäkään niistä ei ollut alun perin tarkoitus tässä oppia. Mutta mikä ei tapa, se vahvistaa.

Nyt meillä varsinkin oli Hessun mielestä kova kiire ensimmäisenä pohjalle, koska Hessu varmaan tiesikin kokemuksesta että Eggon kohdalla pohja pöllyää tosi helposti ja vain ensimmäisillä sukeltajilla isossa porukassa on mitään toivoa nähdä edes jotain. Niinpä koko AOWD-ryhmä lähti todella kiireellä veteen ja alas. Ehkä lähtökiire myös edesauttoi siihen että pohjalla alkoi heti hengästyttämään. Lisäksi olimme veneellä juuri kiskoneet raskaan lounaan kiireellä kurkusta alas aika kovassa allokossa.

Valitettavasti rannan läheisyys, mutapohja ja viereinen vilkas väylä olivat aiheuttaneet sen että pohjalla 30 metrissä oli erittäin huono näkyvyys ja tietenkin sysimustaa. Toisin kuin Eiralla, vesi ei ollut lainkaan kirkasta, hylystä ei paljoa kirkkaallakaan lampulla nähnyt, hetkittäin mentiin käsikopelolla. Hylylle johti valmis poijunaru, jota pitkin mentiin alas. Jostain syystä Hessu jätti heti muun osan AOWD-ryhmästä pyörimään keskenään poijunarun liepeille ja viittilöi minut mukaansa parikseen. Ja pakkohan sitä oli ripeästi häntä seurata, koska hänellä oli ainoa kunnon lamppu ja näkyvyys sellainen että oli pakko pysytellä räpyläetäisyydellä ettei heti hukannut sukellusparia. Vähän jäi epäselväksi siinä itselle ja huolettamaan että miten se muu porukka pärjää keskenään. Ilmeisesti Hessulla oli kuitenkin joku käsitys missä he olivat, itse keskityin omaan sukeltamiseen 100%.

Hessulla oli kova kiire yrittää nähdä hylystä jotain sieltä sun täältä, vaikka ei siellä kyllä missään kohdassa paljon mitään nähnytkään. Omasta mielestäni aika lujaa mentiin, joten itsellä oli tosi tiukka paikka pysytellä perässä, eikä hän paljon peräänsä katsellut. Jälkeenpäin Hessu tosin ihmetteli että ”miten niin vauhdikkaasti, kyllä hän osaa paljon lujempaakin mennä”. Kait mulla sitten oli aloittelijan tosi huono räpylöintitekniikka, mutta olis kai sitäkin voinut AOWD-kurssin puitteissa opettaakin.

Edellisestä sukelluksesta Eiralle oli jäänyt hiukan epävarma olo ja nyt oli todellakin paska näkyvyys 30 metrin pilkkopimeässä syvyydessä sukeltamiseen, eikä asiaa auttanut että ainoa nähtävissä oleva tuki ja turva räpylöi hädintuskin tavoitettavaa vauhtia eteenpäin, eikä nähtävästi ollut kiinnostunut siitä pysynkö vauhdissa mukana vai ei. Nyt olin kyllä jo hoitanut painotuksen kohdalleen, eikä se ollut enää ongelma niin kuin Eiralla.

Äkkiä alkoi tuntumaan siltä kuin ei saisi tarpeeksi ilmaa, tuli tukehtumisen tunne. Alkoi tuntumaan siltä että nyt on pakko päästä täältä pois ja heti. Jonkinasteinen paniikki oli varmaan aika lähellä. Olen aina kuvitellut olevani lujahermoinen, mutta tuossa tilanteessa omia rajojani koeteltiin aika äärilaidoista. Sinänsä naurettavaa jälkikäteen ajatellen, koska mitään vaaraahaan ei ollut. Ilmaa oli erittäin riittävästi, jonka saatoin himmeällä lampulla omasta painemittarista todeta – ja regulaattori kyllä toimi. Ehkä se hengästyminen sitten? Nyt jälkeenpäin luulen että kaikki johtui varmaan hiilidioksidin ja typen vaikutuksesta korkeassa paineessa, korkeasta hengitysvastuksesta syvällä, hyperventilaatiosta, ylirasituksesta ja tottumattomuudesta syvyyteen?

Ikäänkuin viimeisillä tahdonvoimien rippeillä otin kunnon spurtin, nappasin Hessua kiinni ja viittilöin että seis, jotain vialla. En osannut tarkemmin käsimerkeillä ilmaista mikä oli vialla, mutta aikani viittilöityäni hän sitten uskoi että kaikki ei nyt ole OK, ja hänelle valkeni että nyt olisi syytä päästä pinnalle ilman isompaa viivyttelyä.

Muu porukka sai jäädä oman onnensa nojaan, ja me lähdettiin heti etsimään tietä kohti pintaa, tai siis Hessu lähti, minä vain roikuin mukana. Kun päästiin n. 14 metriin, niin oma olo parani heti, kuin taikaiskusta, enää ei tuntunut yhtään uhkaavalta. Selvästi paineen aleneminen auttoi, ja tulkitsin koko episodin jo siinä vaiheessa jonkinlaiseksi typpinarkoosin oireeksi ja alkoi nolottamaan koko juttu. Nyt alkoi jo huolettamaan taas muunkin porukan kohtalo, kun usko omaan henkiinjäämiseen oli palautunut.

Meidän kannalta iso ongelma oli nyt se että olimme tosiaankin suoraan väylän alapuolella, veneiden potkureiden pörinä kuului suoraan päällä, ainoa varmasti turvallinen reitti eli nousuköysi täysin kateissa, eikä dekopoijua edes mukana (en mä silloin mitään dekopoijuista ymmärtänyt, mutta nyt kyllä). Hessu joutui tosissaan laittamaan kaikki suunnistustaitonsa peliin, että löydettiin pinnalle osumatta väylälle ja jonkun ohikulkevan veneen potkureihin. Kävi jopa niin onnellisesti, että löydettiin nousuköydelle 5 m syvyydessä, ja muu taakse jätetty ryhmäkin oli siellä odottamassa.

Eli kenellekään ei käynyt kuinkaan, vaikka iso riski oli nähdäkseni olemassa isollekin haverille.

 

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *